Normikriitti

  Japanissa on olemassa käsite karōshi joka suurin piirtein tarkoittaa liialliseen työntekoon kuolemista. Syitä miksi näin käy on monia mutta on pysäyttävää että kokonainen kansakunta on joutunut keksimään käsitteen tälle varsin pelottavalle ilmiölle. Tietysti japanilainen yhteiskunta on vielä suomalaista yhteiskuntaa työorientoituneempi mutta pelottava ajatus on että Suomessakin näitä alkaisi ilmaantumaan laajemmin. Mutta on meilläkin paljon työntekoon liittyvää pakonomaista arvostusta, sellaista missä arvostetaan ihmistä työn tekemisen määrän ja työpaikan/työnkuvan laadun perusteella. Ja jos sitä työtä ei ole nähdään ihminen jotenkin huonompana. Mikä johtaa helposti siihen ettei ihminen jaksa enää sen työn ulkopuolella elää kunnolla. Näihän sen ei pitäisi olla, ihmisen ei pitäisi olla vain väline vaan ajatteleva ja tunteva yksilö, ja myös osa meitä muutenkin kuin vain työn kautta. Työn pitäisi olla korkeintaan osa elämää, ei lähes koko elämä. Suosittelen jokaista pysähtymään ja m...

Myös suhteessa on lupa kieltäytyä läheisyydestä ja kosketuksesta ja asettaa rajoja. Tämähän pitäisi olla itsestäänselvää, eikö vaan, mutta jotenkin se ei tunnu olevan kaikille. Meillä on jonkinlainen oletus siitä että suhteessa pitäisi aina kokea pelkkää miellyttävää tunnetta siitä kun kumppani koskee. Ja että pitäisi tuntea jotain syyllisyyttä siitä jos ei vastaa siihen oletetulla tavalla. Mutta kosketus ei aina tunnu miellyttävältä vaikka se tulisikin siltä omasta mielestä maailman miellyttävimmältä ihmiseltä. Se voi siinä hetkessä ja tilanteessa olla se mitä ei vaan kaipaa, tietynlainen kosketus voi nostaa traumoja, introvertti luonne voi tarvita enemmän tilaa, toinen ahdistaa kosketuksellaan... syitä voi olla monia. Tässä tilanteessa voi tehdä paljonkin vahinkoa sillä että alkaa syyttelemään toista siitä miksi toinen ei koske, epäillä esim pettämisestä tai kokea että itsessä on jokin vialla. Toisen painostaminen saattaa mennä jo henkisen väkivallan puolelle ja eikä ainakaan luo tu...

  Olen miettiny voisiko ihmiset enemmän ottaa aikaa sekä itsetutkiskelulle että ylipäätään mietiskelylle? Pohdinnoille itsestä, elämästä, yhteiskunnasta, maailmasta...ylipäätään kaikesta. Myös kaikkea sitä filosofista ajattelua mitä jotkut pitää turhana ja kutsuvat sitä ivallisesti maailmanparantamiseksi. Tiedän että suorituskeskeinen yhteiskuntamme ja varsinkaan jotkut ihmiset ei sitä halua, että pohdiskelisimme sen sijaan että uhraamme lähes kaiken energiamme itsemme uuvuksiin raatamiseen. Mutta olen myös huomannu ettei monet oiken haluakaan paneutua. Tai ehkä on enemmän opetettua, pohdiskelijoita pidetään "tyhjänpäiväisinä haivattelijoina" ja filosofiaa "turhana". Näihän se ei pitäisi olla, vaan suosittelen sitä kaikille että pohtikaa tutkikaa ja analysoikaa kaikkea mitä maailmassa on. Edes pieniä pätkiä ja sopiva hetki kun tulee. Samalla vähän kapinaa tätä kaikkea suorituskeskeisyyttä vastaan.